Spacessa julkaistua; Kyllä maalla on mukavaa

Kyllä maalla on mukavaa…..
8:05 | Lisää kommentti | Lähetä viesti | Pysyvä linkki | Näytä viittaukset (0) | Lisää se blogiin | Luonto ja minä
20. helmikuuta 2007
Elämän solmut
Pakkasta aamulla – 25,4. aurinko oli nousemassa, eikä mistään kuulunut ääntäkään.
Kotini on rauhallisessa paikassa, yksinäinen töllini metsän ja pellon rajassa, vaikka tie kulkee ihan lähellä, ei autojen äänetkään häiritse.

Herättyäni nousin keittämään kahvit, laitoin ulkotakin ylleni ja menin Kulkurin kanssa pihalle aamuhämärään, melkein vielä pimeään. Pakkanen nipisteli korvalehtiä ja sormia, mutta seisoin hiljaa kuunnellen luonnon hiljaisuutta. Jossain pakkanen paukautti puun kylkeä ja kauempana kuului risun taittuminen, peurat kai liikkuivat metsässä, koska olivat yöllä taas pihalla polkuja talloneet.

Taivaalla tähtien kirjava vyö kuin osoittamassa että jossain on aina liikettä, pienenä pisteenä kimaltava tähti jakaa säteitänsä ja katoaa silmistäni. Jäin ajattelemaan ihmisen elämää verrannollisena tähtiin. Niin kukin meistä aikansa loistaa omalla olemuksellansa valoa lähellensä, ja sammuu pois, joko unohduksen tai menetyksen kautta.

Niin moni kohtaamani ihminen on antanut elämääni uutta valoa, usein juuri silloin kun oma huominen on tuntunut valottomalta, joku ystävällinen sana on antanut voimaa, kantanut uuteen ajatukseen, uuteen päivään. Kuin kirkas tähden pilkahdus öisellä taivaalla, loistanut ja mennyt taas…. palatakseen sopivana hetkenä uudelleen, tai antanut muistojen kautta säteitä menneisyydestä. Rakkaan ystävän jättämä lämpö lämmittää aikojenkin takaa. Sitä merkittävämpää, mitä vaikeampaan hetkeeni hän on lähelleni saapunut. Elämässäni oli vuosia jolloin tuntui kuin kukaan ei olisi minua tarvinnut, kuin koko elämäni merkitys olisi puhallettu pois. Silloin kuin ohitin kaikki sellaisetkin asiat joilla olisi siinä hetkessä ollut suuri merkitys, joista olisin saanut lömpöä ja voimaa jota etsin… kaipasin… ja en kuitenkaan löytänyt vaikka moni ystävä oli lähellä, valmiina tarttumaan käteeni… nostamaan ja tukemaan…. olemaan valona pimeällä taivaallani.

Viimeisinä aikoina olen saanut kohdata monta lämmittävää sädettä, ihania ihmisiä joiden kautta elämä on avannut kuin uudelleen niitäkin ovia joiden luulin olevan suljettuja… menetettyjä mahdollisuuksia nauttia ja iloita ystävien seurassa. Samalla kuitenkin olen kohdannut heitäkin joiden huomiseen vaikuttavat ikävät eilisen muistot. Heitä joille on vaikeaa paljastaa omia ajatuksiansa, he ovat kuin lukinneet itsensä, heitä ei pääse lähelle, he eivät luota keneenkään…. ja heidän kanssa jutellessa muistan omia tummia vuosiani…. muistan kuinka pakenin omia ajatuksianikin joista ei voinut puhua kenenkään kanssa. Nyt tähtitaivasta katsoessani ajattelin että silloin ihminen on kuin tähti taivaalla, loistaa aikansa ja sammuu… kunnes jokin ihmeellinen voima saa loisteen palaamaan…. saako se silloin mielenkin avautumaan, antaako voimaa luottaa ystävään, uskaltaako ottaa vastaan sen loisteen ja lämmön jonka ystävä tarjoaa olemalla tukena ja valona kun itsellä on vaikeaa.
Kiitän oma ystävieni ”tähtitaivasta” kun he eivät lakanneet tarjoamasta kättänsä, kun he eivät jättäneet minua pimeään…. kun he yhä loistavat kuin tähdet taivaalla.

Voisipa minäkin, tänäänkin, olla Sinun taivaallasi kirkkaana valona jonka voimaan voisit luottaa, tulla lähelle ja purkaa ajatuksiasi. Uskothan ystäväni, omien kokemusten kautta ymmärtää toistakin. Tähtitaivasta katsoessani tulit Sinä…. mieleeni.

Samoan mielessäni korpeen ja kairaan rinnallasi, katson tähtien tuiketta, kuuntelen kuikan huutoa järvellä kesä illan hämärässä… ajatuksissani olen tuikkimassa taivaallasi tänäänkin.

Mainokset
Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Keskustelupalstalla kuohui.

7:14
Kaiken uhallakin, vaikka tuo keskustelun avaaja on saanut kaikki haukkumanimet osaksensa rohjetessaan kirjoittaa vanhoista tapahtumista, asioista joita nyt luemme joka päivä eri julkaisuista.
xxxxxxxxxxxxxxxxxx

Alla katkelma jutusta jota luin ja ihmettelin sen saamia vastauksia.
Minua juttu ei koske, mutta otinpa kantaa luettuani kaikki 177 tähän mennessä tullutta vastausta.

-”” näistä, mieleeni tuli avioliiton aikana olleet pettämiset, miksipä ei myös pidemmissä seurusteluissa. Petin miestäni ja niin teki hänkin joten tasoissa olimme.
Aktiivisen työajan aikana kuuluin ammattiyhdistykseen muiden hengellisten tilaisuuksien lisäksi. Kokoukset olivat laivoilla, tai jossakin korpimotellissa ja tilaisuus tutustua oli valmiina. Parhaimmat, kiireisimmät ehtivät varaamaan partnerin sopivassa ohituksessa, tarjosivat puolihuolimattomasti ”varmuuden” sopivan kiinnostavalle henkilölle kämmeneen, niin oli varaus valmiina.

Jälkipuheet jäivät aina meren aalloille tai korpimotellin ikihonkien suojaan suurina salaisuuksina. Joten on sitä osattu ennenkin pikaseurusteluja harrastaa, jotkut päättyivät seminaariin tai sitten muutamia salaisia tapaamisia loppuakseen kun huomataan ei oikein meillä pelitä. Onpa näistä ”villeistä”vuosista mennyt yli 30v joten elämän historian havinassa miltei unohtuneet.Mutta muistoja, muistoja ovat …””-

Kommentoin viestiä;

Otan kantaa, koska minusta kirjoittaja kertoo aidoista asioista, rehellisesti ja suoraan. Vaikka en ole mikään irtosuhteiden kannattaja, en ole itse koskaan ollut vapaan seksin kannattaja, mutta en ala moralisoimaankaan, vaan sanon mitä ajattelen.
Hyvä että joku rohkenee laittaa itsensä alttiiksi kaiken rojun vastaanottamiseen ihan rehellisellä mielipiteellä.

Elämä ei ole suinkaan naisellakaan jalat ristissä elämistä, ei aina panna polvia yhteen, vaikka pitkät housut onkin naisten yleinen asuste. Hametta pitäessä pitää polvet levittää saadakseen jotain syliinsä, housuja käyttävä lyö ne yhteen.

Vaikka kuinka vannotaan uskollisuutta ja täältäkin palstalta löytyy vastauksien joukosta niitä pyhimyksiä joiden vannomiset on ihan pyhään kirjaan kirjoitettu ja kuoleman uhalla lupaukset pidettävä, on olemassa enemmän heitä, jotka kyllä rakastavat, mutta pettävät ja on heitä joiden rakkaus ja elämä ei ole kaivannut pettämisiä.

Mitä hemmettiä se ulkopuolisille oikeastaan kuuluu mitä minäkin ( tai kuka tahansa sillä minä muotoon on helppo kirjoittaa ) peittoni alla teen, kun en sekaannu lapsiin enkä eläimiin. Minulla on vapaus rakastella naista tai miestä, yksin elävää tai varattua, kerran tai monta kertaa, ihan oman haluni ja tarpeeni mukaan, kun en pakota ketään kanssakäymiseen kanssani, en käytä humalaisen tilaa hyväkseni, jos hän ei itse tajua tekojansa, en houkuttele haureuteen ketään millään tavoilla.

On se nyt kummallista moralisointia täällä vanhojen palstalla, kun jo on ikää ja viisauttakin ennättänyt mieleensä kartuttaa, että täällä vielä moralisoidaan vanhojen ihmisten tekoja ja ajatuksia.

Ei minulla ole mitään tekoja takanani joita minun pitäisi selittää ja pyydellä joltain anteeksi.
Aviomiehen kuoleman jälkeen tiesin, ettei meillä ollut mitään anteeksipyydettävää toisiltamme, kaikki oli puhuttu ja anteeksiannettu, jos sellaiseen oli ollut aihetta.
Oman liittoni tapahtumat voin pitää ominani, mutta minulla on mielipiteitä siitä mitä toiselle ihmiselle voi sallia.
En ole kenenkään ihmisen moraalin vartija, enkä usko, että omassa moraalissani on vartioitavaa niin kauan kuin järkeni toimii ja osaan harkita tekojeni seuraukset.

Jos minä petän, tai minua petetään, mitä se oikeastaan muille kuuluukaan?
Tämän viestiketjun aloittaja osoittaa rohkeutta ja nosti kipeän aiheen esiin.

Kuinkahan monella tähän keskusteluun vastanneella on takana samoja kokemuksia, mutta häveliäisyys ja muiden moraaliin puuttuminen on kuitenkin mielessä. Että; miten sinä nyt vanha ihminen tuollaisia, olet aika petturi ja rivo ja mitä lie nimityksiä kirjoitettukaan.

Hyvä kun uskallat elää ja muistella menneitäkin.
Oman mielipiteen ilmaiseminen on luvallista, mutta miksi vastauksissa on useimmiten pelkkää edellisten viestin arvostelua ja syyttelyä. Luetaan rivien välitkin ja löydetään paljon sellaista mistä ei sanallakaan puhuttu. Onko se akkojen tapa? vai onko mukana miestenkin mielipiteitä? En niin syvälle noihin vastauksiin pureutunut.

Ymmärtämystä ja myötätuntoa tämä aika kaipaa, ei mitään moralisointia vanhoista, kymmeniä vuosia sitten tapahtuneista asioista. Moni kertoo yksinäisyydestä ja oman elämän vaikeuksista toivoen ikäistensä tukea. Moni saa ohjeita ja neuvoja, arvostelua ja vähättelyä, moni pakenee takaisin siihen ahdistavaan omaan oloonsa jonka keskellä tuntuu olevan huoliensa vanki.
Toinen toistanne ymmärtäkää.

Nautitaan kaikista hedelmistä mitä meillä vielä on.
Juodaan pohjaan elämänmakuinen malja!

Nyt tuo kyseinen keskustelu on jo saanut enemmän vastauksia ja enemmän aloittajaan kohdistuvia kärkeviä arvosteluja ja mielipitetä. Moni viestiä palstalla kommentoinutkin on saanut syyteryöpyn mielipiteensä vuoksi. Joidenkin elämäntehtävä tuntuu olena muiden moraalista huolta kantamisessa, vaikka kukin on yksilö ja omien valintojensa seuraukset kantaa. En ymmärrä miksi politiikka ja uskonto ovat vanhentuvan väestön lyömäaseita  asiassa kuin asiassa.  Näitäpä voikin sitten ilta ja ammuhetkinä pohdiskella kukin tykönänsä. Suvaitsevaisuus pitäisi olla nykyisin päivän sana.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Tunteista 2007

28. helmikuuta
Heikkouttako

Mielessä on koko päivän liikkunut ristiriitaisia ajatuksia.
Miksi tunteet ovat niin monessa elämän vaiheessa kuin joenhaara, pitää valita vaihtoehdoista, mutta kuunnella samalla järjen ääntä.

Olemalla tunteidensa herra, on samalla järjen orja, tai päin vastoin. Aine ne keskenään taistelevat. Ei sitä päätöksiä tehdessään huomaa kumpi on ollut vahvemmin vaikuttamassa, kumman ääntä on valinnoissaan enemmän kuunnellut.
Istuin muutamia vuosia sitten puron rannalla kohdassa jossa purossa oli kaksi virtaamaa. Keskelle jäi kaunis niemeke joka loisti valkoisenaan valkovuokkojen kukkiessa rinteen alla ja päällä.
Siinä virran rauhallista lipumista katsoessani mietin kuinka vesi jakaantuu, mikä osa virrasta suostuu laskemaan tänne, mikä tuonne toiselle puolelle niemen. Hulluja ajatuksia, mietin silloin.
Tänään ne ajatukset eivät tunnu niinkään hulluilta.

Jo siellä kaukana, jossa virta oli täynnä vesimassaa, veden piti kulkea joko oikeaa tai vasenpaa rantaa lipumisellaan huuhdellen. Kuinka se valinta tapahtui.., samaa vettä, sama virta.
Niin se on ihmisenkin elämässä. Jo lapsuudessa meistä jokainen imee elämää ja kokemuksia, opetuksesta joko jää paljon tai vähän elämää kantavia tiedonmuruja siihen tajunnan virtaan joka meitä kaikkia kuljettaa tietämyksien ja kokemuksien vuolaassa virrassa. Teemme valintoja mitä seuraamme, mihin joukkoon liitymme ja mikä on se esikuva tai tie jota seuraamme järjen ja tunteen avustamana.

Oman elämän herroja me sanomme olevamme. Valitsemme sen oikean tai väärän… kukapa tietää sanoa mitä olisimme saavuttaneet valitessamme juuri sen toisen. Jos sana on juuri sellainen. se kuvaa sitä tilannetta jota tänäänkin ajattelin… jos olisin.. jos olisimme ja jos sanoisin nyt…. Niin kai se oli aikoinaan siinä virran partaallakin huomioni, jos vesi tulee tämän rannan puolella yläjuoksulta, tätä rantaa se seuraa ja jakautuu.

Olenkohan minä oikealla puolella virtaa…. missä koskessa voisin muuttaa sinne vastarantaa kulkevaan joukkoon…. jos siellä olisi helpompi tehdä päätöksiä.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Luonto ja minä vuonna 2006.

Luonto ja minä
20. helmikuuta
Elämän solmut
Pakkasta aamulla – 25,4. aurinko oli nousemassa, eikä mistään kuulunut ääntäkään.
Kotini on rauhallisessa paikassa, yksinäinen töllini metsän ja pellon rajassa, vaikka tie kulkee ihan lähellä, ei autojen äänetkään häiritse.

Herättyäni nousin keittämään kahvit, laitoin ulkotakin ylleni ja menin Kulkurin kanssa pihalle aamuhämärään, melkein vielä pimeään. Pakkanen nipisteli korvalehtiä ja sormia, mutta seisoin hiljaa kuunnellen luonnon hiljaisuutta. Jossain pakkanen paukautti puun kylkeä ja kauempana kuului risun taittuminen, peurat kai liikkuivat metsässä, koska olivat yöllä taas pihalla polkuja talloneet.

Taivaalla tähtien kirjava vyö kuin osoittamassa että jossain on aina liikettä, pienenä pisteenä kimaltava tähti jakaa säteitänsä ja katoaa silmistäni. Jäin ajattelemaan ihmisen elämää verrannollisena tähtiin. Niin kukin meistä aikansa loistaa omalla olemuksellansa valoa lähellensä, ja sammuu pois, joko unohduksen tai menetyksen kautta.

Niin moni kohtaamani ihminen on antanut elämääni uutta valoa, usein juuri silloin kun oma huominen on tuntunut valottomalta, joku ystävällinen sana on antanut voimaa, kantanut uuteen ajatukseen, uuteen päivään. Kuin kirkas tähden pilkahdus öisellä taivaalla, loistanut ja mennyt taas…. palatakseen sopivana hetkenä uudelleen, tai antanut muistojen kautta säteitä menneisyydestä. Rakkaan ystävän jättämä lämpö lämmittää aikojenkin takaa. Sitä merkittävämpää, mitä vaikeampaan hetkeeni hän on lähelleni saapunut. Elämässäni oli vuosia jolloin tuntui kuin kukaan ei olisi minua tarvinnut, kuin koko elämäni merkitys olisi puhallettu pois. Silloin kuin ohitin kaikki sellaisetkin asiat joilla olisi siinä hetkessä ollut suuri merkitys, joista olisin saanut lömpöä ja voimaa jota etsin… kaipasin… ja en kuitenkaan löytänyt vaikka moni ystävä oli lähellä, valmiina tarttumaan käteeni… nostamaan ja tukemaan…. olemaan valona pimeällä taivaallani.

Viimeisinä aikoina olen saanut kohdata monta lämmittävää sädettä, ihania ihmisiä joiden kautta elämä on avannut kuin uudelleen niitäkin ovia joiden luulin olevan suljettuja… menetettyjä mahdollisuuksia nauttia ja iloita ystävien seurassa. Samalla kuitenkin olen kohdannut heitäkin joiden huomiseen vaikuttavat ikävät eilisen muistot. Heitä joille on vaikeaa paljastaa omia ajatuksiansa, he ovat kuin lukinneet itsensä, heitä ei pääse lähelle, he eivät luota keneenkään…. ja heidän kanssa jutellessa muistan omia tummia vuosiani…. muistan kuinka pakenin omia ajatuksianikin ¨joista ei voinut puhua kenenkään kanssa. Nyt tähtitaivasta katsoessani ajattelin että silloin ihminen on kuin tähti taivaalla, loistaa aikansa ja sammuu… kunnes jokin ihmeellinen voima saa loisteen palaamaan…. saako se silloin mielenkin avautumaan, antaako voimaa luottaa ystävään, uskaltaako ottaa vastaan sen loisteen ja lämmön jonka ystävä tarjoaa olemalla tukena ja valona kun itsellä on vaikeaa.
Kiitän oma ystävieni ”tähtitaivasta” kun he eivät lakanneet tarjoamasta kättänsä, kun he eivät jättäneet minua pimeään…. kun he yhä loistavat kuin tähdet taivaalla.

Voisipa minäkin, tänäänkin, olla Sinun taivaallasi kirkkaana valona jonka voimaan voisit luottaa, tulla lähelle ja purkaa ajatuksiasi. Uskothan ystäväni, omien kokemusten kautta ymmärtää toistakin. Tähtitaivasta katsoessani tulit Sinä…. mieleeni.

Samoan mielessäni korpeen ja kairaan rinnallasi, katson tähtien tuiketta, kuuntelen kuikan huutoa järvellä kesä illan hämärässä… ajatuksissani olen tuikkimassa taivaallasi tänäänkin.

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi

Kadoksissa

Kadoksissa, unohtunut.
Vanhemmiten muisti on kuin vanhan talon ullakko.
Tavaraa on paljon, mutta kaikki hukassa.

Yksin asuvana ei voi ketään syyttää auton avaimen, rahakukkaron, tms. hävittämisestä, vaikka olisi niin helppo sanoa jonkun ne vieneen, itse kun laitan aina ne tuohon samaan paikkaan. Vaan, kun en laita ja sitten etsin.
Muuttaessani muutama vuosi sitten jouduin siirtämään monia tavaroita ”uuteen talteen”, eli se tuttu olohuoneen hylly sai täällä uuden järjestyksen. Passi ei ollut entisellä paikallaan, tärkeä kansio löytyi ruoka-ohje kansion paikalta kirjahyllystä ja jotain on hukassa edelleenkin. Onneksi kaikki tärkeä on tallessa, mutta missä, sitäpä pitää useinkin itseltänsä kysyä kun totutut rutiinit ja paikat ovat muuttuneet.

Vanhenevan ihmisen ei pitäisi vaihtaa sitä tärkeää paikkaa, ” tänne jonnekin minä sen laitoin ” on osoittautunut usein ihan vääräksi luuloksi. Etsitty tavara onkin tallessa ” kuinka se nyt täällä on, vaikka laitoin sen varmasti tuohon omalle paikalleen. ”
Tallessa sana on hyvä, mutta missä tallessa.
Jossain se on, mutta mikä paikka on jossain.
Joku sen on vienyt, mutta kuka on joku.
Ihmisellä on kiva tapa löytää sopiva selitys – sana omalle muistamattomuudelleen, kun tavarat nyt varmasti olen laittanut juuri tähän.

Kun suuremmasta unohtelemisesta ei ole vielä haittaa, ajetaan pitkiä matkoja hakemassa vara-avainta, kun varmasti otin avaimet käteeni ja kuitenkin ne ovat sisällä ja ovi lukossa.

Kuinka sitten kun pitää kirjoittaa oma osoite muistilapulle kun lähtee ulos ja kun ei muista missä se lappu on ja missä on koti. Sellaista tilannetta ei toivottavasti tarvitse kokea, vaikka sellaisiakin tilanteita tiedän tapahtuneen.
Ihminen unohtaa kesken kaiken oman nimensäkin. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu muistikeskukselle, kun oma kovalevymme tekee lakon.

Kaikki toiminta joka aktivoi muistia auttaa sen säilymiseen. Siksi keskustelut ovatkin osa aivotyötä josta on paitsi iloa, myös hyötyä.

Kategoria(t): yleinen | Kommentoi

Vapaana vellovat veet.

Korvenneidon Runon polkuja

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vapaana vellovat veet.

Kevään eteneminen on kuin ilmapallon täyttäminen puhaltamalla. Välillä pitää vetää henkeä jaksaakseen puhaltaa.

Voikukat kukkivat ja monet perennat ja sipulikukat ovat heränneet somistamaan pihoja ja puistoja. Myyriä näyttää talven aikana liikkuneen tuossa mullan pintakerroksissakin. Pihat ja pellot täynnä myyrien kekoja. Kukkasipulit maistuvat ja monien kasvien juuret on katkottu.

Kuinkahan nuo myyrät saisi tekemään hyödyllisempää muokkausta maaperässä, tai en minä tiedä kuinka hyödyllistä tuo maa onkaloiden kaivaminen nykytilassaan on, mutta paljon siitä on haittoja. Nokkonen leviää pihoissa juuriversojen avulla, oppisiko myyrä kaivamaan ne juuristot tuhoten polttavan kasvin kukkien joukosta. Monta muuta rikkakasvia saisi syödä sukupuuttoon.

Turuilla ja toreilla liikkui viikko sitten ihmisiä pienissä paidoissa, lämpöinen sää houkutteli riisumaan päällystakit ja nauttimaan auringosta.
Toukokuu alkoikin sitten viileänä ja tuulisena. Rakeita ja lunta, vettä ja räntää vuoroin on sateen muodossa vaihdellut. Luonto kaipaa vettä ja lämpöä. Lehtipuut odottavat virkistävää sadetta. Taittelin lenkkipolun varrelta mustikan varpuja vesimaljakkoon ja kukkaa pukkaavat.
Kuinkahan…

View original post 67 more words

Kategoria(t): Ei kategoriaa | Kommentoi